Pienet saaret Hamarin vastarannalla näyttävät useimmille rantatietä kulkeville metsittyneiltä saaripahasilta, mutta ne kätkevät sisäänsä suuren salaisuuden jonka voit löytää viidessä minuutissa melomalla.
Suomen metsäteollisuuden vapauduttua Porvooseen muuttanut tammisaarelainen August Eklöf perusti vuonna 1870 Kaunissaarelle Hamarin edustalle Porvoon höyrysahan. Saha sai puutavaransa Hämeestä Porvoon jokea pitkin ja siitä kehittyi nopeasti yksi Uudenmaan harvoista suursahoista. 1800-luvun lopussa saha laajeni kasvavan sahatoiminnan myötä Kaunissaarta ympäröiville saarille: etelään Honkasaarelle, pohjoiseen Pajasaarelle ja jopa Hamarin edustan pienen pieni Pikku-Hella otettiin käyttöön koivutavaran kuivattamiseen.
Kaunissaarella tapahtui varsinainen sahatoiminta ja sijaitsi tärkeimmät saharakennukset, konttori, konttorin puisto, kaksi työläiskasarmia sekä laajat puutavaravarastot taapeleineen.
Sahasaaren maamerkki oli korkea tehdaspiippu. Eteläisellä Honkasaarella sijaitsi kaksi Karjalasta kuljetettua asuinkasarmia sekä taapeleissa kuivuvaa valmista puutavaraa, kuten myös Pajasaarella ja Pikku-Hellillä.
Kaikkia saaria paalutettiin ja laajennettiin sahatoiminnan kasvaessa. Sahasaaren kylkeen jopa rakennettiin roskapuusta ja ruoppausmudasta täysin keinotekoinen Savisaari. Savisaaren koilliskulman Rimahelvetin ikuisessa tulessa poltettiin sahan roskapuuta ympäri vuorokauden 50 vuotta. Hamarikuplan kuuluisin nähtävyys onkin Kaunissaaren ja Savisaareen välinen kanava, jonka paalutukset hiljalleen antavat periksi ajan hampaalle.
Valmis sahatavara rahdattiin proomuihin ja lastattiin Haikkoon selän redillä odottaviin valtamerilaivoihin. Tunnetusti laadukasta suomalaista puutavaraa kuljetettiin Amerikkaan saakka. Moni hamarilaisen laivanrakennuksen mestariteos merimiehineen jäi näillä matkoilla meren syliin.
Hamarin Seon edustan Pieni painolastisaari, eli Pikku-Bali, sekä Haikonselällä Kråkön edustalla sijaitseva Ulompi painolastisaari ovat näiden valtamerilaivojen painolastin lopputulos: ympäri maailmaa ruuman täytteenä rahdattu maa-aines kipattiin mereen ja pakalle kasvoi kaksi saartaa joiden maaperä ja kasvusto eivät kirjaimellisesti ole tästä maasta. Etenkin ulomman painolastisaaren maaperä on täynnä piikiveä, kalkkikiveä ja simpukoita.
Pimeällä saha oli mieleenpainuva näky, kun saarilla palavat sadat lamput loivat valoaan avoveteen valtavien tukkilauttojen ympäröidessä saaria. Paja-, Kaunis- ja Honkasaari oli yhdistetty toisiinsa ja Kråkööseen silloilla.
Hamarin edusta toimi laivaväylänä Porvooseen, joten Sahasaarilta kuljettiin Hamariin soutuveneillä, jäitä pitkin ja kelirikkoaikaan avattavaa lautasiltaa pitkin. Myös koululaiset kulkivat saarten ja Hamarin väliä. Meri oli erottamaton osa elämää.
Sahasaarilla asui satoja työntekijöitä, kaikki ne joiden työpanoksesta sahan toiminta riippui. Töitä tehtiin tarvittaessa vaikka keskellä yötä. Työura alkoi usein jo 10-vuotiaana ja eteni fyysisesti raskaista hommista teknisesti vaativampiin. Kasarmien 16-21 m2 asunnoissa asui kokonaisia suurperheitä ja kesäisin vielä vuokratyöläisiä. Juomavesi tuotiin saareen Hamarista.
Saha lopetti toimintansa vuonna 1955 rautatiekuljetusten ja uuden sahatekniikan muuttaessa toimintaedellytyksiä. Sahasaarilla olleet rakennukset purettiin ja maasto tasattiin. Alue maisemoitiin metsäistutuksin. Mäntysaarelle istutettiin mäntyjä ja Kaunissaarelle kuusia, mäntyjä ja koivuja. Laajasta sahatoiminnasta jäi jäljelle vain saarten rantojen paaluvahvistukset, rakennusten kivijalkoja ja jäänteet sahan konttorin puistosta.
Sahasaarten maaperä on saastunut sahalla käytetyistä kyllästysaineista ja maastossa liikkuminen on haasteellista rehevän aluskasvillisuuden, lasin ja muun jätteen vuoksi. Monet paikalliset elättävät toiveita Sahasaarten hyödyntämisestä virkistyskäyttöön, mutta olosuhteet ovat haastavat.
Paras aika rantautua Sahasaarille onkin alkukeväästä kun aluskasvillisuus ei vielä ole peittänyt viimeisiä merkkejä kukoistaneesta sahatoiminnasta. Toukuun loppupuolella saaret valtaa pesivät linnut, jolloin rantautumista tulisi välttää. Parhaan Sahasaarikokemuksen saakin kiertämällä saarten kapeikkoja melomalla. Veteen painuvat paalutukset, siltojen kivijalkojen jäänteet ja saaret vallannut tiheä viidakkomainen vehreys vievät toiseen maailmaan.
Lähteet: Lea Nevanlinnan Hamari-kirjat ja Porvoo.fi