MISSIONA MERELLISTÄMINEN

Useimmat veneilijät tietävät sen tunteen kun köydet irtoavat laiturista ja aava ulappa seikkailuineen odottaa. Syke hidastuu, stressi hälvenee ja hymy nousee huulille. Taivaallista, tai oikeammin vedellistä.

Uskomatonta kyllä, Suomessakin on ihmisiä jotka eivät ole koskaan kokeneet tätä eskapismin vetisintä muotoa. Ihan tosi! Kaikki, jopa useimmat eivät halutessaan pääse vesille karkuun liian nopeaa maailmaa. Julmaa ja väärin sanon minä! Asia on korjattava.

Viime kesänä kuuntelin sydämeni ääntä ja ostin uuden rakkaan: vuonna 1970 Porvoon Pellingin pyhillä fiskarivesillä Julius Liljebergin toimesta veistetyn 10-metrisen akselivetoisen fiskarin Gallianan. Syitä hankintaan oli monia, mutta kuten veneostoksissa usein, järjellä ei ollut merkittävää roolia niissä yhdessäkään.

Ensinnäkin nykyajan hömpötykset eivät ole päässeet pilaamaan alun perin taksiveneeksi tilatun Gallianan henkeä: vene on lähes koskematon nopeiden pellinkiläisten kulta-aikakauden tuotos vuoden -68 Ford-moottoria myöten. Jos et ole koskaan asettunut foortin konekopalle, laskenut käsiä ruorille, tuikannut päätä kattoluukusta ja tuntenut selkäytimessäsi saakka kuuden sylinterin hörähtävän eloon, oletko edes elänyt? Laittaisin tähän kuvan ensimmäisellä ajelulla kasvoilleni hiipineestä virneestä, mutta lehden leveys ei taida riittää.

Toinen, lähes järjellisesti perusteltavissa oleva syy Gallianan hankintaan on sen historia taksi- ja hinausveneenä. Galliana on rekisteröity 20:lle hengelle. Sen sisätilat ovat ehkä useimpien tämän päivän retkiveneilijöiden makuun hieman liian askeettiset, mutta täydelliset ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen. Tämä oli minulle tärkeä kriteeri sillä kesätyöni on objektiivisesti maailman paras: vien ihmisiä vesille erinäisillä kelluvilla välineillä kuten kajakeilla, SUP-laudoilla, purje- ja perinneveneillä, sekä nyt myös kauniilla puisella fiskarilla.

Pellinkiläinen fiskari Galliana kippareineen vie ryhmiä jokiristeilyille Porvoon perinnemaisemiin.

Meri kuuluu kaikille

Koko elämänsä vesillä viettäneen henkilön on ehkä vaikea pitää mielessä lukemattomia siunauksiaan: veteen laskevaa kesäaurinkoa, suolaroiskeita kasvoilla, hiekkarantaan liukuvaa veneen keulaa, nuotiohetkiä autiosaaren kallioilla, kalaa koukussa tai laituriturinoita muiden vapautuneiden venelomalaisten kanssa.

Minäkin olin pysyvästi rantakallioon ankkuroitu, kaihoisasti ulapalle tuijotteleva maakrapu, kunnes kolmekymppisenä vihdoin löysin oman polkuni vesille. Tiedän ja tunnistan siis omakohtaisesti sen kaihon, jota maakravut kantavat sielussaan. Onnekseni pääsen nykyään läpi kesän todistamaan maakrapujen merellistymistä viedessäni ryhmiä melomaan, purjehtimaan ja veneilemään Porvoon lähisaaristoon.

Viime kesänä Gallianan kyytiin kivunneita ryhmiä oli monenlaisia: firmojen johtoryhmiä, virkistyspäivän viettäjiä, 50-vuotisluokkakokous, lapsiperheitä saarihyppelyllä, synttäriyllätyksiä, rantaravintoloiden kiertäjiä ja vastarannan puistojoogaan matkaajia. 

Kyytiläisten hymyistä ja jutuistä kävi selväksi, että merellinen puuvenekokemus on universaali lääke arkeen ja kaikkeen mikä mieltä voi painaa. 

Kun missiona on maakrapujen merellistäminen, on puisessa uppoumarunkoisessa moottoriveneessä selkeät etunsa. Toisin kuin kajakissa, urheilullisuutta tarvitaan vain laiturille astumiseen. Vene kulkee suorassa lyhyintä reittiä sinne minne halutaan, toisin kuin purjeveneet. Vauhti ja moottorin puksutus ovat miellyttävät; aurinkolasit pysyvät päässä, kaverin kanssa pystyy juttelemaan ja maisemia ihastelemaan. 

Ylivoimainen myyntivaltti on kaikilla aisteilla imettävä puuveneen henki: tuoksu, natina, patina ja tunne siitä, että näin näillä aalloilla on liikuttu aina. Mieli kytkeytyy osaksi vuosisataista saaristokokemusta.

Porvoon saaristosta löytyy lukuisia avoimia saarikohteita kesäpäivistä nauttimiseen.

Kuha saa huomioo ja pääsee pätee

Kipparin näkökulmasta kaksi asiaa nousee ylitse muiden: ego ja jatkuvuus.

Jos nauttii huomiosta, on kookkaan puufiskarin ostaminen erinomainen investointi. Sen kun täräyttää yksin ruuhkaisen rantaravintolan eteen parkkiin tuoppikätisten tuijotellessa, voi taputtaa itseään henkisesti selkään tai egon koosta riippuen ihan vain nousta pokkaamaan terassin spontaanit aplodit. Erityisesti näin naiskipparina tuntuu, että huomion määrän perusteella veneen kyydissä on välillä kaksipäinen lohikäärme. 

Kaikkein antoisimpia ovat pienet tulevat kipparit. Gallianan säännöissä lukee, että kaikki alle 1,5 metriset tai muutoin lapsenmieliset pääsevät kelin salliessa ruoriin. Jos näin aikuisenakin tuntuu, että venettä ohjatessaan on saavuttanut elämässään sopivan määrän itsevarmuutta ja vapautta, uskon saman tunteen jäävän kytemään myös lasten alitajuntaan. Ei ole yksi tai kaksi perhettä, jotka Gallianasta poistuessaan keskustelevat oman veneen hankinnasta. Tehtävä suoritettu!

Juttu on julkaistu alunperin SPV:n Nautic-lehdessä 1/2025.